Poropeukalon päiväkirja osa1.

Tänä yksinasumiseni aikana olen alkanut kokkailemaan kaikenlaista, ja myös leipomaan. Toisinaan pienen keittiöni täyttävät kulinaristiset tuoksut ja toisinaan tuskainen voihkinta, kun loihtimani tekele ei menekään “ihan ohjeen mukaan”. Tai ainakaan lopputulos ei näytä siltä kuin ohjeessa oli luvattu.

Tänään päätin tehdä ruuaksi Lindströminpihvejä. Asiasta tietämättömille kerrottakoon, että ne ovat niitä pihvejä, joissa on punajuurta seassa. No, koska olin jo keväällä saanut jostain postimyynnistä sellaisen tehosekoitinkannun, päätin korkata sen käyttöön punajuuria silppuamalla. Siitä tulikin monimutkaisempi operaatio kuin olin konsaan odottanut. Ensinnäkin punajuuret ja sipulit eivät pilkkoutuneet, vaan jäivät pomppimaan terien päälle tai juuttuivat sen alle. Sitten pilkoin niitä pienemmiksi, ja meni hieman paremmin. Lisätessä punajuuria ja sipulia kone jumitti ihan täysin ja sitten meni melkein hermo ja päätin sekoittaa loput käsin. Tiputtelin punajuuria kuitenkin välillä terien päälle, ja kyllä ne jotenkin raastautuivat.

Kokeilin teriä sormilla, ja kappas, ne ovatkin ihan tylsät! Pitänee kirjoittaa sinne mistä sain sen, että lähettäkää hyvät ihmiset uusi, täällä menee keittiösopu!

Pihvien asettelu uuniin onnistui ja pikkuhiljaa nenään kantautuu kutsuva tuoksu. Kesätyön päätteeksi piti leipoa pullaa, mutta se, miten hiivataikinan kanssa kävi, on jo toinen tarina….

Ei niin, että ylpistyisin

Kävin tänä aamuna jumalanpalveluksessa. Tällaisina hetkinä elämässäni, ja muinakin hetkinä löydän lohtua istumalla kirkon penkissä ja laulamalla virsiä. Tilaisuuden jälkeen kävin hyvän juttuhetken pappimme kanssa. Vuolaiden kyynelten seasta kerroin mitä elämään kuuluu tällä hetkellä. Sain hyvän nuhteen ja kannustuksen; tiristä, tiristä, viimeisetkin voimat. Ei Jumala anna meille voimaa liikaa, tai liian vähän, vaan juuri sen verran mitä kulloinkin tarvitsemme. “Ei niin paljon, että ylipistyisimme, eikä niin ettemme jaksaisi, vaan juuri oikean määrän”. Että vaikka tenttirivistön tulokset olisivat ykköstä, sillä ei ole merkitystä. Sillä voimalla eteenpäin, mikä kulloisella hetkellä on käytettävissä.

Tiedän, mistä saan avun yksinäisyyteen, suruun, murheeseen ja lohduttomuuteen.

Mistä tänään kiittäisin? Rakkaasta perheestäni, Peteristä, ystävistäni. Siitä että jaksan nousta aamuisin sängystä, on niitä, jotka eivät sitäkään jaksa. Kodista, toimeentulosta. Opiskelupaikasta mahtavine harjoittelupaikkoineen. Rakkaudesta, elämästä täysin tällaisenaan!

Surun keskellä  kiitoslauluja.

Ihan ookoo lauantai

Tänään oli ihan “ookoo” lauantai. Heräsin aamulla mukavasti ja levänneenä, aloitin aamun nettipuhelulla Peterin kanssa. Päivän olin vain ja rentouduin, iltapäivästä tapasin ystävän kaupungissa ja kävimme syömässä ja lopulta myös elokuvissa.

Loppuviikko leikkuriharjoittelussa huipentui kiireiseen trauma-päivään.

Miten nämä sanat nyt ovat näin hajallaan?

Etsivät muotoaan kuin mitkäkin

tyhjät ja olemattomat.

Tahdon luoksesi.

Like a surgeon

Olin tänään mukana leikkauksessa kirurgin assistenttina! Koska en voinut tietyistä syistä olla mukana oman anepuoleni leikkauksessa lähdin kuokkavieraaksi muihin leikkaussaleihin katsomaan jos niissä olisi tarvetta innokkaalle opiskelijalle. Sattui sopivasti että eräs leikkaus oli juuri alkamassa, eikä siellä ollut vielä yhtään opiskelijaa, joten sain luvan “scrub in”! Erittäin mukavat hoitajat ottivat aloittelijan mielellään mukaan ja avustivat alkuun. Pääsin itse kirurgin avustajaksi leikkauspöydän ääreen. Koko muu maailma unohtui mielestä työskennellessä, pidin koukkuja ja hakoja ja autoin parhaani mukaan. Leikkauksen jälkeinen mahtava olo jatkui vielä  iltapäivään, enkä välittänyt yhtään vaikka päivä venyi pitkälle. Hetkeksi sain unohtaa murheeni ja voimattoman oloni.

Illalla yksin ollessa voimaton olo asettui jälleen seurakseni, ehkei niin voimakkaana kuin aikaisemmin kuitenkaan. Tuntuu helpottavalta, kun olen pikkuhiljaa saanut myönnettyä itselleni että saan olla väsynyt. Kesällä jäin töistä pois viikkoa aikaisemmin kun tieto äitini sairaudesta saavutti meidät. Silloin kävin lääkärin luona hakemassa luvan sairaslomaan; byrokratinen seikka sai minut miettimään, miksi niin usein odotamme “lupaa” olla uupuneita ja voimattomia, olla levon tarpeessa. Kun lääkäri oli keskustelun jälkeen todennut että selvästi tarvitsen lomaa, tuli itselle helpottunut olo: lupa myönnetty. Nyt yritän kaikin tavoin antaa itselleni tuota lupaa uudelleen. Jokainen tietää ja tuntee omat voimavaransa, ei niiden lataamiseen tai hoitamiseen pitäisi tarvita toisten lupaa tai hyväksyntää.

Kaikissa kivuissa luotan,että on Yksi joka kantaa. Siltikään en ole koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi mitä nyt tunnen.

Harjoittelijana leikkurissa

Maanantaina se alkoi, kauan odotettu, pelätty, jännitetty ja intoilua aiheuttanut harjoittelu leikkausosastolla. Kukon laulun aikaan alkavat aamut sairaalan sykkeessä ovat kolmanteen harjoittelupäivään mennessä koukuttaneet täysin. Oman harjoitteluni suoritan anestesia osastolla, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että olen mukana kaikenlaisissa leikkauksissa suorittamassa erimuotoisia anestesioita ohjaajani kanssa. Tämän ja eilisen olen ollut päivystyssalissa, jonne potilaan tuodaan kiireellisyys järjestyksen mukaan. Leikkaussalissa on aivan oma maailmansa, työ on tarkkaa ja vaativaa, virheitä ei saa tulla. Ainakaan lääkkeiden kanssa. Tähän mennessä saldolleni on tullut vain oman sormen haava, jonka sain avatessani lääkeampullia.Sinänsä typerä virhe, ampullin avaamista harjoiteltiin jo ekana vuonna….

Harjoittelu on sujunut tähän saakka hyvin, tänään alkoi olla tekemisen makua, kun oli jo vähän jyvällä mitä tapahtuu missäkin vaiheessa potilasta hoidettaessa. Taysin käytävillä kävellessä olen muutaman kerran meinannut vähän eksyä. Huvittuneina lääkärit neuvova nuubia, joka ylisuuressa leikkausasussa ja violetissa myssyssään kysyy tietä takaisin omalle osastolle. He tosin ovat tottuneet opiskelijoihin, mutta silti meidän osaksemme tuntuu tulevan hilpeitä kommentteja ja vilkuiluja kun opettelemme suursairaalan aakkosia.

Kuudelta aamulla sairaalalle ja nejän maissa takaisin kotona; kiinteä päivärytmi on pakottanut ajatuksiani muuallekin kuin meren ylitse Saksaan Peterin luokse. Silti tunnen, että omat voimani kaikkien näiden vastoinkäymisten keskellä alkavat ehtyä. Ajatus ensi kevään opintovapaasta houkuttelee.

Valokuvia

Kävin vanhempieni luona tänä iltana kääntymässä ja aloin sattumalta katselemaan vanhoja valokuvia perhejuhlista. Parin vuoden takaisissa valokuvissa hymyilevät onnelliset ja hyväkuntoiset vanhempani, työhuolista tai sairauksista ei ollut tietoakaan. Nyt kun olosuhteet ovat muutuneet nousee hiljainen kiitos kaikesta menneestä, mutta samalla suru nostaa päätään monenkirjavien kukkien joukosta. Kaikella on aikansa.

Milloin lakkaa tämä ikävä?

Elän siellä,missä Suuri Joki alkaa,

sinä siellä, minne se päättyy.

Joka päivä ajattelen sinua, ja vaikka en sinua näe,

me molemmat juomme

Suuresta Joesta.

Milloin vede ehtyvät? Milloin lakkaa tämä ikävä?

Minulla on yksi toivomus:

että sinun sydämesi

ja minun sydämeni

pysyisivät uskollisina rakkauden siteelle

(Pu Suan Tzu)

Tämäkään päivä ei ollut helpompi, kaipuu nousi kanssani vuoteesta ja matkasi kutsumatta mukana luennoille. Miten vaikeaa onkaan tehdä päätöksiä, onnistua siinäkin että toiset olisivat tyytyväisiä ja olla siinä vailla tukea kaikkein rakkaimmilta. Onko kaikkien suoritettava vain omia velvollisuuksiaan tässä elämässä vain siksi, että “niin nyt täytyy tehdä jotta aikuistuu”, tai että “aikuiset ihmiset tekevät näin eivätkä noin”? Milloin ja missä vaiheessa annetaan lupa seurata omaa sydäntä ja sen toiveita, ilman että käsketään vielä odottaa? Ja millä oikeudella toiset kasvattavat lapsensa uskomaan siihen, että aina on tuleva “sitten kun” ja “kun tämä on saavutettu”?

Ja mihin on jäänyt luottamukseni Korkeimpaan? Luottamus, että jaksan jokaisen päivän, en yksin vaan Hänen avullaan? Ravistelen tuota luottamusta hieman ja huomaan sen yhä olevan läsnä. Mutta silti mietin, mikä tässä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista, minkä asian voi antaa odottaa, ja kuinka selvitä siitä kun askel eteen päin pelottaa?

Jäädäkö vai lähteä, odottaa sydän karrella vai kiittää täysin sydämin saadusta rakkaudesta? Kohisuttaa toisten mieliä valinnalla vai yrittää tasoittaa tietä? Loppuuko tämä ikävä sinä yönä kun viimein olet täällä vain kasvaakseen kun nouset taas koneeseen?

Luotan sekä uskon sinuun ja meihin. Mikähän tästä tekee näin vaikeaa?

Kapea sänky

Tänä aamuna aurinko paistoi makuuhuoneen verhojen välistä vaalealle sängylle. Makasin hiukset valtoimenaan ja tein viereeni tilaa sinulle. Kuulin äänesi ja hymyilin, ehkä vähän tönäisinkin sinua aamu-unisena. Puhelimen toisessa päässä äänesi oli kaukainen, 2000km peitti silmiesi loiston niiden etsiessä omiani. Kasasin kaikki tyynyni sängyn toiselle puolelle ja kuvittelin sinun olevan siinä. Ich liebe dich, wünsche dir schönen Tag, Gottes geleit.

Aamaispöydässä halusin keittää kahvia kahdelle. Tarjolla on kuitenkin vain leipää yhdelle. Laitoin hiuksia kolme minuuttia, jotta näkisit kuinka kaunis olen, bussipysäkillä tuuli sekoitti ne sekunnissa. Aurinko jatkoi paistamistaan ja toi mieleeni iltakävelyt linnan puistossa; miten kaipaan sinua.

Illalla teen koulutöitä, hoidan velvollisuuksiani kuten kuuluu. Erään ystävän kanssa käymän keskustelun jälkeen havahduin huomaamaan, että minullakin on oikeus kiukkuun ja pettymykseen äitiäsi kohtaan. Haluan kuitenkin vain antaa anteeksi.

Tämä yksinäisyys on välillä liikaa, se saa miettimään kaikkia mahdollisia ratkaisuja, jotka johtaisivat meidät toistemme luokse. Kuitenkaan en toivo muuta, kuin että olisi yksi huone ja yksi kapea sänky, jossa saisin nukahtaa syliisi.

21 päivää enää.

Aika vierähti

Niin vierähti aika keväästä ja työntäyteisestä kesästä edelleen työntäyteiseen syksyyn. Kevään aikana tapahtui monta mullistavaa asiaa, alkaen aina koulun harjoittelujaksoista oman äitini sairastumiseen ja isäni työttömäksi jäämiseen. Perheyhteys on monella tapaa tullut raskaaksi mutta myös rakkaaksi. Rakkaus minun ja saksalaisen välillä on vahvistunut kuluneen puolen vuoden aikana. Olemme joutuneet kokemaan todella paljon vastoinkäymisiä erinäisistä syistä, mutta niistäkin huolimatta yhteinen tiemme on nivoutumassa tiukasti myös jäädäkseen.

Kesällä olin töissä hoitamassa vanhuksia, joista suurin osa oli elämänsä ehtoopuolella hyvinkin pitkällä. Työ osastolla oli tärkeää ja erittäin antoisaa. Samalla kun sai omaa perushoitamista harjoitettua, tuli myös arvokasta kokemusta erilaisten ihmisten kanssa toimimisesta. Parhaimman kiitoksen kesätöistä sain erään hetki sitten pois nukkuneen naisen suusta, kun hän erään iltavuoron päätteeksi totesi minulle “Sinä olet niin tunteellinen aina iltaisin. Teet niin tunnollisesti ja herkästi kaiken, vaikka et päivisinkään teetä töitä toisilla, mutta olet iltaisin aivan tunteellinen”. Se oli todella ihanasti sanottu, potilaat todella näkevät meidän sisällemme.

Syksyn ratsastustunnit ovat alkaneet jälleen, nyt olen saanut ratsukseni upean, suurikokoisen ruunan nimeltään Lassi. Se on vielä melko raaka ratsuna, mutta palkitsee ahkeran työnteon kauniilla muodolla sekä joustavalla askelluksella. Otus vei kyllä sydämeni kunnollisella käytöksellään ja herkällä turvallaan. Viime viikkoina olemme hypänneet esteitä, ja ruuna taitaa sen kyllä erittäin hyvin. Perusratsatuksessa on hiomista, se tuppaa pakenemaan ohjasapuja oli käsi kuinka kevyt hyvänsä. Tänään sain avut läpi ja lopputunnista tuloksena oli rennosti löyhin ohjin tyytyväisenä ravaava hevonen.

Tässä kuvassa olemme tulossa estetreeneistä (kuvan copy: Marika M. ethän kopio muualle, kiitos)

Koulu on jälleen alkanut oikein toden teolla. Istumme joka päivä luennoilla, useasti kello kahdeksasta neljään saakka. On kauhea kiire suorittaa teoriat ennen kuin käytännönharjoittelu viikon päästä alkavat. Syksy sujuu käytännössä kokonaan sairaalassa, ensin kaksi viikkoa anestesiapuolella, sitten viikko koulussa ja jälleen neljä viikkoa kirurgian vuodeosastolla. Käytännönharjoittelut ovat aina raskaita, mutta niin kovin mielenkiintoisia. Miten sitä osaisikaan rajata omat tavoitteensa ja oppimisensa viikkoja varten, kun kaikkeen ei voi kuitenkaan venyä.

Toivottavasti saan tätä blogia heräämään henkiin, ja toivon mukaan se saisi myös lukijoita joukkoonsa! Iloista viikonloppua kaikille!

Huu, kohta kiire helpottuu!

Eli kohta alkaa kauan odotettu hiihtoloma! Meillä loppuu koulu jo 16.2 ja samana iltana lennän Saksaan Peterin luo. Suunnitelmissa on ainakin nukkua, sen verran rankkaa on viime aikoina ollut. Koulussa on ollut aika tasaista puurtamista; tenttejä viikoittain ja kaiken huipentuma on perjantaina oleva anatomian ja fysiologian tentti. En oikein ymmärrä, miksi siitä on muodostunut ryhmämme kesken jonkimoinen tabu, tai ainakin sellainen, jota odotetaan kauhunsekaisella jännityksellä.

Ehkä jotain siitä selittää se, että opiskeltava alue ei ole ehkä maailman helppolukuisin. Tai että osalle opiskelijoista tulleet asiat ovat olleet täysin uusia. Itse parhaillaan teen kertausta tenttiä varten, ja olen saanut riemuita oivalluksista. Kun on suht tutut asiat jo entuudestaan, voi ulkoluvun sijasta keskittyä oikeasti ymmärtämään toimintoja.

Vuoden vaihtuessa muutin omaan kotiin! Asun ihanassa kaksiossa ihanassa ympäristössä, hyvien ulkoilureittien vieressä, ihan lapsuusmaisemissani. Tosin kiireet ovat tehokkaasti pitäneet minut poissa ulkoa; milloin luen ja milloin olen ollut baletissa tai tallilla.Kaksioni on 52 ja puoli neliötä, ihanan iso minulle ja sopiva sitten minulle ja kultsille kaksisteen asua.

Kevään budjetti osoittautui niin tiukaksi, että päätin lopettaa ratsastuksen hetkeksi. Oli aika surkeaa, mutta valmentajani toivotti tervettulleeksi milloin vain tallille katselemaankin ja vain oleilemaan. Kesätyöt siintävät jo mielessä; voi kun yksi havittelemani paikka vain varmistaisi itsensä, niin vierähtäisi taas yksi kivi sydämeltä pois.

Nyt olen viettänyt tarpeeksi pitkän tauon lukemisen välillä, aika palata takaisin sorvin ääreen. Koitan kirjoitella aktiivisemmin, vaikka tuskin tätä kukaan lukee kun ei kukaan jätä kommenttejakaan