Jos takaisin sen kaiken sais… tahtoisinko kuitenkaan?
Puhuin juuri pitkästä aikaa entisen kihlattuni kanssa puhelimessa. Ajattelin soittaa ja kysyä kuulumisia, ihan arkipäiväistä yhteydenpitoa. Hänellä menee hyvin, se oli kiva kuulla, olenhan itseki löytänyt onnellisuuteni takaisin. Mutta kuten aina, kun haamut menneisyydestä koskettavat… Sininen surullisuus kietoo vaippaansa.
Se kuinka hän kertoo tuoreesta, kuukauden vanhasta, ihanasta seurustelusuhteestaan. Siitä kuinka kaikki on lähtenyt vain niin uskomattoman vauhdikkaasti käyntiin… Vaikka sellaista ei edes suunnitellut. Itkettää. Se kun hän kertoi mitä kaikkea uusi tyttöystävä tekee… kaiken sen minkä minä tekisin jos olisin kotona hänen kanssaan. Onneksi myös kaikki se mitä hän kertoo, saa aikaan tunteen, “tuohon elämään minä en halunnut kuulua, enkä halua edelleenkään.”. Tunteen, että näin on kaikki niin paljon paremmin, enää ei sydäntä ahdista, on vapaa hengittää. Silti.. silti mietin, jos takaisin sen kaiken sais..
Millaista se olisi? Jos en olisikaan lähtenyt silloin yöjunalla Kemistä kotiin, jos olisin jäänyt ja sammuttanut sydämeni liekin, taistellut eteen päin. Olisinko huomannut olevan onnellinen kaikesta huolimatta? Hinta, jonka olisin joutunut siitä maksamaan… olisiko se ollut liikaa? Olisivatko kaksi toisilleen vierasta, toisilleen omaa, täysin erilaista ihmistä voineet elää yhdessä? Taustalla soi osuvasti Anna Ternheimin Halfway to fivepoints.
Tahtoisinko takaisin siihen varmaan epävarmuuteen, siihen että olisi varma että tuota ihmistä rakastan, mutta olisi epävarma kauanko jaksaa enää? Takaisin siihen kuinka toinen satuttaa vaikka ei tarkoitakaan, siihen että toinen kääntyy yöllä pois päin ja minun on kylmä? Niihin onnellisiin aamuihin olohuoneen sohvalla tai kävelyretkille Ruissaloon ja Aurajoen varrelle… Aurinkoisiin päiviin ja talvisiin iltoihin, läpi yön kestäneille automatkoille, loputtomille haaveille.. Kylmiin katseisiin, epätoivoon kun mikään ei riitä? Viimeiseen suudelmaan autossa kun sanoit hyvästi? Jäisinkö jos voisin?
Olisinko voinut olla rinnallasi, olla se ihminen jonka sinä halusit minun olevan, vai olisinko riittänyt sinulle tälläisena kuin olen? Toivon että hänen kanssaan saat sen kaiken rakkauden mitä ansaitset, ja vieläkin enemmän. Että hän antaa sinulle enemmän kuin minä.
marraskuu 1, 2007 at 11:11 ap
Luin kaikki tekstisi. Olen iloinen puolestasi, että asiat on alkaneet jälleen luistamaan ja olet onnellinen. Kuitenkin tämä juttu minkä kirjoitit sai minut kyyneliin. Jotenkin osaa vähän tietää miltä sinusta tuntuu, vaikkakaan en ole itse tuollaista kokenut. Onhan rankkaa irrottautua tutusta ja turvallisesta, lähteä kokemaan ja elämään uutta, omaa elämää. Mistä sitä voisikaan tietää tekeekö aina oikein, paitsi ehkä olemalla itselleen rehellinen. Uskon kuitenkin lujasti siihen, että elämää kantaa, kaikella on tapana järjestyä ja ennenkaikkea kaikella on jokin tarkoitus.
Paljon tsemppiä! Menen vielä katseleen valokuvia, vasta huomasin kuva linkin.
Juli koirun Kirsi